Apua, eikö täällä muka ole sosiaalista intranetiä?

Suunnittelin kirjoittelevani välipäivien tarjoamassa rauhassa siitä, mikä on sosiaalinen intranet ja miksi sellaisia tehdään. Meillä Ambientialla toteutetaan asiakkaille intranet-ratkaisuja, ja nykyään tämä lähes poikkeuksetta tarkoittaa sosiaalista intranetia, jossa sosiaalisesta mediasta tutut toiminnallisuudet ja vuorovaikutustyypit ainakin jossain määrin tuodaan organisaation sisäiseen kanssakäymiseen ja sidotaan liiketoiminnan prosesseihin ja työtapoihin samalla kun ainakin melkein kaikille työntekijöille annetaan oikeus tuottaa sisältöä ja osallistua keskusteluihin.

Olen usein törmännyt väitteeseen, että suuret ikäluokat työelämässä korvaavat nuoret työntekijät, niin kutsutut diginatiivit, suorastaan vaativat sosiaalisen median toimintatapoja ja uusinta teknologiaa työympäristöönsä, ja näiden poissaolo johtaa äkkiä alhaisempaan sitoutumiseen ja uusien työntekijöiden rekrytoinnin vaikeutumiseen. Aiheesta innostuttuani päätin sosiaalisen intranetin etujen listaamisen sijaan pureutua tässä nyt siihen, mitä yllämainitun kaltaisen diginatiivin päässä oikeastaan liikkuu ja voiko väite pitää paikkansa. Ja kukapa parempi kohde edustamaan diginatiiveja kuin allekirjoittanut itse! Mietitäänpä siis, miten kaltaiseni diginatiivi elää, ajattelee, ja miten se mahdollisesti vaikuttaa odotuksiini työympäristöstä. Varoitus! Teksti saattaa sisältää kärjistettyjä tai jopa provosoivia ilmauksia.. 🙂

digital-natives

”Hei, ootsä koskaan käyny verotoimistossa tai Kelassa? -En mäkään..”

Onko elämää ilman nettiä? Toki on, mutta en halua sekaantua siihen millään tavalla. Mitä elämää sellainen muka on, jos en voi olla yhteydessä ystäviini, katsoa elokuvia ja TV-ohjelmia, kuunnella musiikkia, lukea uutisia, käydä pankissa, shoppailla ja varata matkoja, etsiä ruokareseptejä, tilata verokorttia tai hakea työpaikkaa? Ai niin, voin minä näitä asioita muistaakseni teoriassa tehdä myös ilman nettiyhteyttä, mutta mielummin en. Jos netti joskus on poikki, en oikein osaa tietokoneellakaan tehdä juuri muuta kuin pelata pasianssia.

Pari viikkoa sitten keskustelimme ystäväni kanssa aiheesta tulisiko nettiyhteyden olla kansalaisen perusoikeus. Jotenkin keskustelu johti siihen, että yhtä lailla kuin yksilöltä voidaan rangaistuksena rikokseen riistää vapaus ja laittaa hänet vankilaan, olisiko tehokkaampaa jos häneltä vankilan sijaan poistettaisiin oikeus nettiyhteyteen? Totesimme ystäväni kanssa, että jos saisi valita meneekö vankilaan, jossa on avoin wifi vai pysyykö vapaalla jalalla ilman minkäänlaista pääsyä verkkoon, ei valitseminen tuottaisi ongelmia: kumpikin menisi epäröimättä vankilaan.

”Katotko paljo ulkona on pakkasta? -Joo, mä googlaan”

80s-smartphone

Ennen vanhaan oli luonnollista se, että ihmisellä oli erilaisia laitteita, joilla tehtiin erilaisia asioita. Esimerkiksi tietokoneella mentiin nettiin ja luotiin dokumentteja, kun taas puhelimella soiteltiin ja tekstailtiin ja pelattiin matopeliä. Sitten oli myös televisio elokuvia ja videoita varten, musiikkisoitin, taskulaskin, videokamera ja niin edelleen. Nykyään kaiken tämän voi tehdä yhdellä laitteella, oli se sitten älypuhelin, tabletti tai perinteisempi tietokone, usein kannettava sellainen. Sen lisäksi, että laitteita on vähemmän ja niillä voi tehdä enemmän asioita, tärkeintä on kuitenkin se, että niillä tehtävät asiat eivät ole laitesidonnaisia. Eli että voin käyttää samaa palvelua samoilla tunnuksilla ja samalla historialla millä laitteella milloinkin haluan. Ennen matkaan lähtöä kotikoneella Facebookissa käydyt keskustelut jatkuvat lähikauppaan kävellessä luontevasti puhelimella ilman, että toinen osapuoli edes huomaa minun käyneen välissä kaupassa ja palanneen taas kotiin. Samoin kaikki tarpeelliset tiedostot tai esimerkiksi luomani musiikkilistat ovat käytettävissäni kaikilla laitteilla ilman erillistä siirtelyä tai lataamista.

Ylipäänsä se, että joutuisin tallentamaan joitakin tiedostoja tietokoneeni levyasemalle on suorastaan pelottava ajatus – sehän on silloin tallessa vain siellä, enkä pääse siihen käsiksi puhelimella! Puhelin on kuitenkin aina korkeintaan metrin päässä kädestäni, ja erikoistapauksissakin vähintään näköyhteyden päässä. Yöllä se on tyynyn alla, ja suihkuun mennessäni se pääsee sen minimietäisyyden päähän, jossa välttyy roiskeilta. Tämä ei kuitenkaan suinkaan tarkoita, että olisin aina tavoitettavissa. Puhelin on usein äänettömällä, ja harvoin se oikeastaan edes soi. Se on kuitenkin lähellä, jotta pääsen nopeasti esimerkiksi googleen. Minunhan ei koskaan tarvitse ihmetellä mitään tai vastata kenellekään ”en tiedä”, sillä voin aina kysyä kaiken googlelta.

”Ei kyllä katota sitä leffaa jos se on saanu IMDB:ssä alle 7”

Kaikkea ei voi tietää, pitää vain osata etsiä. Tässäpä yksi keskeisimpiä oppeja joita diginatiivi koulusta sai. Miten tietoa haetaan, mistä tietää mikä on hyvää ja mikä huonoa tietoa, miten siihen tulee suhtautua ja miten sitä voi käyttää uudelleen. Kriittisyys, lähteiden vertailu, plagiarismin varominen; näistä meille kerrottiin. Viisaus ei siis olekaan tietämistä, vaan oppimista!

alvin-toffler-on-the-new-illiterate-atheism-gnu-new-funny-lol-positive-strong-agnosticism-theism-religion

Käytännössä tällainen ajattelu on johtanut siihen, että netistä tietoa etsiessä katsoo aina useammasta lähteestä, onko asia kaikissa samoin. Jos ei, niin sitten tutkaillaan lähteiden uskottavuutta. Hyviä mittareita ovat myös google-osumien määrä esimerkiksi silloin, kun tarkastaa vieraskielisen sanan tai sanonnan kirjoitusmuotoa. Jos kaksi sanaa saa enemmän osumia yhdessä kuin erikseen, on mitä todennäköisimmin kyseessä yhdyssana. Haittapuolena esimerkiksi ruokareseptin noudattaminen tuottaa äärimmäisiä vaikeuksia, sillä aivot pakottavat lukemaan ainakin kolme saman ruoan ohjetta, tutkimaan niiden eroja ja näiden vaikutuksia lopputulokseen, ja sitten ottamaan parhaiten omaan makuun sopivat osaset kustakin reseptistä oman kokkauksen ohjenuoraksi. Ehkä juuri siksi en olekaan kovin kummoinen kokki..

Tärkein tiedonhakua helpottava asia on kuitenkin se, että voi yksittäisten asiantuntijoiden mielipiteen tai yrityksen markkinointilauseiden sijaan samalla kertaa nähdä, mitä muut itseni kaltaiset käyttäjät asiasta ovat mieltä. Toisten käyttäjien yhdessä luoma sisältö on yleensä minulle relevantimpaa, uskottavampaa, viihdyttävämpää ja jopa ajankohtaisempaa kuin jos sisällöntuotanto olisi harvojen ja valittujen käsissä. Tästä hyviä esimerkkejä ovat Wikipedia (joka on jo pätevämpi kuin parhaat ammattilaisten koostamat tietosanakirjat), uutisten kommenttiketjut, elokuva-arvostelut IMDB:ssä, Facebookin ja Twitterin feedit sekä verkkokauppojen tuotesivuilta löytyvät käyttäjien kommentit.

Teoriassa puhutaan joukkojen viisaudesta (wisdom of crowds), jonka mukaan ryhmän jäsenten toisistaan riippumattomista valinnoista aggregoitu päätös on usein parempi kuin yhdenkään yksittäisen henkilön tekemä päätös olisi ollut. Kyse on siis tiedon sosialisoinnista, verkossa vallitsevasta demokratiasta. Yksilöt tuottavat sisältöä valtavaan yhteiseen massaan, jota ei hallitse tai moderoi mikään yksittäinen taho, vaan yhteisö, jonka jäsenet yhdessä luovat sisällölle rakenteen, luokitukset ja laatumittariston samalla kun itse käyttävät sisältöä jakamalla sitä eteenpäin tai esimerkiksi reittaamalla, tykkäämällä tai kommentoimalla sitä.

”Aww, sähköposti on niin ysäriä!”

Diginatiivi elää maailmassa, jossa kukaan ei tiedä kaikkea ja useimmiten tieto vanhenee hyvin nopeasti. Tärkeintä on osata etsiä ja kuulua oikeanlaisiin verkostoihin, joissa ajankohtaista tietoa jaetaan. Diginatiivi on tottunut itse rakentamaan verkostonsa ja feedinsä niin, että saa tietoonsa itselleen olennaiset asiat. Hän mielummin hakee kuin vastaanottaa, ja on tottunut jatkuvasti oppimaan uusia asioita. Diginatiivi edustaa sukupolvea, jonka ei ole ollut pakko tehdä mitään, mutta jonka täytyy tehdä jotain todella hyvin pärjätäkseen. Diginatiivi haluaa tehdä vain niitä asioita joista tykkää, mutta on innokas tekemään ne niin hyvin kuin osaa eikä katso kelloa kun niihin uppoutuu. Diginatiivi ei tee töitä koska töitä kuuluu tehdä, vaan mukavan työn itsensä, hyvän työyhteisön ja paremman vapaa-ajan puolesta. Diginatiivit on jo koulussa ohjelmoitu toimimaan itseohjautuvissa ryhmissä, tekemään työtä projekteina, oppimaan toisiltaan ja verkostoitumaan. Hierarkiat, komentoketjut ja pikkutarkka sääntely eivät kuulu näihin, joten niiden olemassaoloon työelämässä voi olla vaikea sopeutua. Ystäväni tekee tietokoneella suhteellisen itsenäistä asiantuntijatyötä, mutta heillä on kellokortti eikä mahdollisuutta etätöihin. Mikä työleiri! Heillä on varmaan myös tasan 12 minuutin kahvitauot ja työkoneelta estetty pääsy youtubeen!

Palatakseni otsikon kysymykseen, diginatiivi todella kaipaa työhönsä sosiaalisen intranetin kaltaisia työkaluja. Ei siksi, että ”ne on kivoja” tai ”nykyään pitää olla sellaisia”, vaan koska sillä tavalla diginatiivi parhaiten osaa ja tykkää toimia, eikä kukaan työssään halua käyttää museotavaralta tuntuvia laitteita ja palveluita. Sellaiset uudet toimintatavat ja työkalut, joita vanhemmille työntekijöille pitää kädestä pitäen opettaa jotta työstä saataisiin tuottavampaa ja helpompaa, ovat diginatiiveille täysin luonnollinen osa elämää. Muunlaisia toimintatapoja heille on vaikea istuttaa, koska he tietävät niiden olevan vähemmän tehokkaita tapoja toimia. Esimerkiksi sähköposti on heille jo täysin vanhentunut viestintäväline. Luin juuri jostain, että monet nuoret joutuvat hankkimaan sähköpostiosoitteen ihan vain koska sellainen vaaditaan Facebook-tiliä varten.

Sosiaalisen median työkaluissa ja sosiaalisessa intranetissähän ei loppujen lopuksi ole kyse teknologiasta tai kivoista lisäominaisuuksista, vaan uudenlaisesta tavasta ajatella ja toimia, viestiä ja tehdä töitä. Itse olen jo sen verran vanha, että oman ikäryhmäni enemmistö ei vielä täysin edusta diginatiivien sukupolvea, mutta uskon että jo viiden tai viimeistään kymmenen vuoden päästä työelämään rynnii huomattava diginatiivien aalto, jolle yllä kuvaillut ajatusmallit ja toimintatavat ovat itsestään selviä. Yritykset ja työnantajat, teitä on varoitettu!

Julkaistu alunperin Ambientian blogissa

Kirjoittaja: Aino Heiska
Aino works at Ambientia as a consultant and is passionate about digital business and social intranets.
Jaa tämä kirjoitus:

Kirsi Jankkila

Harvinaisen totta, vaikka toisaalta hieman karua – kun on nähnyt kuitenkin elämää myös hiukan ennen tätä digialan valtakautta. Kyllä sitä silti on aika orpo olo jos netti ei toimi tai Facebook ei toimi. Liian usein kännykkä tulee kaivettua taskusta lääkärin odotushuoneessa tai linja-auton penkillä istuessa. Sähköpostista en ole vielä päässyt irti, mutta puhelut on toki ihan vanhakantaista jo 😉 On täällä työpaikalla silti vielä muutama henkilö jotka säännöllisesti tulevat koputtamaan ovelle sen sijaan, että olisivat jatkaneet keskustelua viereisestä huoneesta Skypen kautta – toiselta käytävältä alkaa olemaan sitten jo liian pitkä matka.

maaliskuu 20th, 2013 klo: 10.40

Kommentoi